yanis-varoufakis

Yanis Varoufakis on noussut Euroopan näkyvimmäksi vasemmistointellektuelliksi oltuaan puoli vuotta Kreikan valtiovarainministerinä. Vuoden alussa hän käynnisti DiEM25-liikkeen (Democracy in Europe Movement 25), jonka tarkoitus on demokratisoida Eurooppa.

Varoufakis erosi valtiovarainministerin tehtävistä kesän 2015 OXI-kansanäänestyksen jälkeen vastalauseena Kreikan III tukipaketille. Hän vastustaa kuitenkin Kreikan eroamista rahaliitosta ja suhtautuu torjuvasti ajatukseen, että maat eroaisivat Euroopan unionista tai rahaliitosta vasemmistolaisittain (left exit eli lexit, jonka vetoomus ilmestyi viime viikolla myös suomeksi).

Varoufakisin mukaan erot kiihdyttäisivät Euroopan hajoamisprosessia, joka johtaisi taloudellisten ongelmien syvenemiseen. Tästä hyötyisi työttömien, työntekijöiden ja vasemmiston sijaan nationalistinen ja muukalaisvihamielinen oikeisto. Hän on esittänyt argumentin esimerkiksi tässä Ylen Varoufakisin ajattelua esittelevässä jutussa sekä ennen Iso-Britannian EU-kansanäänestystä käydyssä keskustelussa Caroline Lucasin ja Tariq Alin kanssa:

Käyn oheisessa tekstissä läpi Varoufakisin euroeroa vastustavan argumentin. Varoufakisin analyysi perustuu ainakin osin kulttuuripessimismiin ja taloudelliseen determinismiin, sillä hän mukaansa euroeroa ei voida tavoitella vasemmistolaisista lähtökohdista ilman että se johtaisi katastrofiin. Analyysi perustuu oletukseen, että luokilla ei ole merkitystä ja toisenlaista politiikkaa tulee tavoitella ainoastaan Euroopan tasolla.[1]

Argumentin I pilari: kulttuuripessimismi

Varoufakisin mukaan kampanjat EU- tai euroeron puolesta ovat vasemmistolaisten arvojen vastaisia, eikä vasemmisto voi käydä samanaikaisesti menestyksellistä kampanjaa eron puolesta ja kansallismielistä oikeistoa vastaan. 

Näin on siksi, että eroja vaativat avoimen muukalaisvihamieliset puolueet, kuten Alternative für Deutschland Saksassa ja Front National Ranskassa. Vasemmiston olisi hiljaisesti hylättävä internationalismi, vapaa liikkuvuus ja idea rajattomasta Euroopasta, mistä johtuen lexit-kampanjat olisi tuomittuja epäonnistumaan. Ylen jutussa Varoufakis sanoo, miten:

”Historia on tuottanut sisäisesti rajattoman EU:n. Vasemmiston, joka määritelmän mukaisesti on internationalistista, tulee puolustaa rajojen puuttumista, yhteistä ilmastopolitiikkaa ja jopa sellaista asiaa kuin Erasmus-ohjelmaa, joka antaa nuorille eurooppalaisille mahdollisuuden opiskella yli valtiollisten rajojen. Ei olisi vasemmiston hengen mukaista kääntyä näitä hienoja saavutuksia vastaan, vaikka ne ovatkin syntyneet muuten taantumuksellista politiikkaa ajavassa EU:ssa.”

Ensinnäkin, Euroopan unioni ei ole rajaton eikä antinationalistinen projekti, jollaiseksi Varoufakis on sen taipuvainen esittämään. EU on ollut koko historiansa ajan nationalistinen projekti, jossa ylin päätäntävalta on suurilla valtioilla. Eurokriisin ratkaisukeinot ovat keskittyneet työntekijöiden ja työttömien aseman heikentämiseen sekä julkissektorin alasajamiseen. Pakolaiskriisiä ei olla ratkaistu inhimillisesti vaan valtioiden välistä rajavalvontaa on lisätty, Välimeri militarisoitu ja Turkin kanssa solmittu palautussopimus. Lisäksi EU:n vastaus Brexitiin näyttää olevan oman armeijan perustaminen ja rajavalvonnan lisääminen.

Toiseksi se, että oikeisto vastustaa Eurooppaa kansallismielisin tunnuksin, ei tarkoita että vasemmiston tulisi käydä exit-kampanjoita nationalistisin tunnuksin. Olemme hahmotelleet Joel Kaitilan kanssa raportissa Talouskurista autonomiaan euroeroa kansallisten symbolien ja kansallisen retoriikan sijaan talouspolitiikassa tapahtuvan laadullisen muutoksen vuoksi, jonka lähtökohtana on työttömien ja työläisten etujen mukainen politiikka, hyvinvointivaltion kehittäminen, tasa-arvoinen palkkapolitiikka, ekologinen modernisaatio ja pakolaiskriisin inhimillinen ratkaiseminen.

Toistaiseksi vasemmisto jättää exit-kampajoiden kysymyksenasettelun oikeistolle, mutta on kulttuuripessimismiä olettaa Varoufakisin tavoin, että Eurooppaa voisi vastustaa menestyksellisesti ainoastaan kansallismielisyydellä ja muukalaisvihalla. Kun katsoo eurokriisin ja pakolaiskriisin hoitoa, pitäytyminen Euroopan ideassa näyttäytyy huonolta strategialta kansallismielisyyttä vastaan, sillä Euroopan nykyinen yhdentyminen perustuu nationalismiin. 

Argumentin II pilari: taloudellinen determinismi

Varoufakisin mukaan yhteisvaluuttaa ei olisi koskaan pitänyt perustaa, mutta sen purkaminen ei ole enää tässä vaiheessa mahdollista.

Euromaiden omien valuuttojen käyttöönotto tarkoittaisi Euroopan jakautumista kahteen blokkiin. Ensimmäinen olisi Saksan dominoima markkavyöhyke, jossa D-markan arvo nousisi voimakkaasti ja veisi Saksan, Hollannin, Itävallan, Puolan, Tshekin, Baltian maat ja Suomen taloudelliseen lamaan. Etelä-Euroopan maat ajautuisivat puolestaan korkean työttömyyden ja inflaation yhdistelmään, stagflaatioon.

Varoufakis on esittänyt tarinan Euroopan jakautumisesta, joka hyödyttäisi äärioikeistoa lukuisissa yhteyksissä, esimerkiksi Patrizio Lainan toimittamassa raportissa Eurosta ulos vai euro uusiksi? (s. 26) ja oheisessa väittelyssä Hans-Werner Sinnin kanssa:

Tietenkin on hyvä olla tietoinen euroeroon liittyvistä riskeistä, mutta Varoufakis ylikorostaa riskejä, eikä ole ollut kovinkaan halukas keskustelemaan oman skenaarionsa vääjäämättömyydestä tai Euroopan nykyisistä vaihtoehdoista.

Sinnin ordoliberaalista katsantokannasta ja politiikkasuosituksista voi olla montaa mieltä, mutta hänen analyysinsä perustuu nykytilan poliittiseen arviointiin. Sinnin mukaan rahaliitolla on neljä vaihtoehtoa (etelä saavuttaa pohjoisen kilpailukyvyn; pohjoinen luopuu kilpailukyvystään; rahaliitto kehitetään tulonsiirrot sallivaksi liittovaltioksi tai kriisimaat jättävät rahaliiton ja saavuttavat kilpailukyvyn devalvaatiolla), joista sanoo euroeron olevan vähiten mahdoton.

Sen sijaan Varoufakis esittää kauhuskenaarioita, joiden lähtökohtana on, että toisenlaista politiikkaa tulee tavoitella ainoastaan Euroopan liittovaltiossa. Vaikka Varoufakis erosi vastalauseena Kreikan III tukipaketin ankarille ehdoille, hänen mukaansa yksittäisten valtioiden ei tule tavoitella talouskurin lopettamista. Tämä perustuu oletukseen, että pienet valtiot ovat globalisaatiossa kömpelöitä ja pienten valtioiden tulee yhdistyä suuremmiksi liittovaltioiksi.

Lisäksi Varoufakis ei analysoi tarkemmin paremman liittovaltion luomisen edellytyksiä eikä sitä riskiä, että talouskuri Euroopassa jatkuu. Välimeren poliittinen momentti on mennyt ja on täysin realistinen vaihtoehto, ettei Eurooppaa olla kehittämässä ensi vuoden Saksan ja Ranskan vaalien jälkeen yhtään solidaarisemmaksi tai sosiaalisemmaksi.

Varoufakisin politiikkaa ohjaakin ennemmin utopiat kuin reaaliteetit. Näistä seikoista johtuen euroeron lähtökohtainen ulossulkeminen näyttäytyy poliittisesti perustelemattomalta.

Yhteenveto: Varoufakisin poliittiset implikaatiot

Varoufakisin ajattelussa kansakunta on epämieluinen poliittinen toimija, mutta vastaavasti luokille tai luokkapolitiikalle ei anneta juurikaan merkitystä. Tämän seurauksena esimerkiksi valtion elvytyspolitiikka nähdään riittämättömänä, sillä sen ajatellaan hyödyntävän ensisijaisesti kansakuntaa eikä työväenluokkaa. Tässä ajattelussa työllistämisohjelmat, investoinnit ekologiseen modernisaatioon, satsaukset koulutukseen ja terveydenhuoltoon sekä ylipäätään talouskurin vastustaminen typistyvät jonkinlaiseksi identiteettipolitiikaksi, jolla sanoudutaan symbolisesti irti liberaalista ja konservatiivisesta oikeistosta. 

Varoufakisin mukaan vasemmisto ei voi vaatia eroa omista lähtökohdistaan, voittaa omilla argumenteillaan oikeistoa ja viime kädessä vasemmistolainen politiikka on voimaton globalisaation edessä. Varoufakisin oletus, että valtioilla ei ole merkitystä ja toisenlaisella talouspolitiikkaa tulee tavoitella ainoastaan liittovaltiossa, on pahimmilaan uusi vasemmistolainen viritys Margaret Thatcherin lentävästä lauseesta, ettei vaihtoehtoja ole. 

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa ei tulisi sulkea mitään vaihtoehtoja lähtökohtaisesti ulos, eikä varsinkaan ylläpitää ajatuskieltoja.

Viitteet

[1] Juttusarjan aikaisemmat kirjoitukset ovat I: Euroeron poliittinen subjekti ja II: Sosiaalinen Eurooppa ja keskiluokan tärinä.

This article has 1 comments

  1. Ilkka kajaste Reply

    Eurooppaisen vasemmiston suhtautuminen euroon ja euroalueeseen on omituisen jakautunut. Yhdeksi johtohahmonsi asettunut Varoufakis ajaa yhtenäistä euroaluetta ja liittovaltiota antinationalismin kaavussa, mutta tosiasia lienee se, että V:n intressinä on kreikkalaisten rtujen vaaliminen ja yhteisvastuun kasvattaminen. Ronkaiken on siinä likeassa, että ratkaisevaa on se, miten talouspolitiikkaa hoidetaan kansallisella tasolla. On olemassa selviä merkkejä siitä, että tähän ovat päätyneet monet vasemmidtolsiset. EU ei määrääkään jäsenvaltioiden politiikkaa vaan käänne Euroalueella jos sellsista halutaan, on toteutettava kussakin jäsenvaltiossa. Ero eurosta aiheuttaisi kuitenkin arvaamattoman tilanteen. Se ei Ronkaista häiritse, koska hän ei aja kansantalouden etua vaan katselee asiaa luokkanäkökulmasta. Vanhan leniniläisen ajattelun mukaan sekasorto loisi ns ’vallankumouksellisen’ tilanteen ja voisi luoda tilaisuuden kumouksellisille toimille ts suurelle muutokselle. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikea käydä järkevää keskustelua mahdollisen euroeron vaikutuksista. Myöskään muut vaihtoehdot (kuten Libera uusin selvitys) eivät ole realistisia. Nykyoloissa olisi esim aivan mahdotonta valmistella euroeroon liityvää devalvaatiota salassa vaikkakon eduskunnan myötävaikutuksella. Tämänsuuntaiset ehdotukset kaatuvat mahdottomuuteensa, kun ne sijoitetaan nykymaailman olosuhteisiin.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *