Skip to content →

Eurokriisin pyrotekniikka

Euroopan viimeisimmässä hätäkokouksessa otettiin jälleen “ratkaiseva” askel markkinavoimien selättämisessä. Kokouksessa päätettiin Kreikan uudesta 109 miljardin tukipaketista ja pedattiin käytännössä Kreikan ajautuminen konkurssiin.

Aiemmista hätäkokouksista poiketen nyt päätettiin myös jonkinasteisesta muutoksesta tähänastisessa kriisinhoidossa. Tämä tarkoittaa ongelmamaiden vakausrahastolta saamien velkojen uudelleenjärjestelyä, satsauksia investointeihin, pankkien vapaaehtoista vastuuta, vakausmekanismien roolin kasvattamista sekä makrotaloudellisen kontrollin lisäämistä.[1]

Vaikka näitä päätöksiä ehdittiin luonnehtia virstanpylvääksi ja suunnanmuutokseksi, jo pari viikkoa kokouksen jälkeen euroalue on jälleen uuden kriisin kourissa. Italian ja Espanjan korot nousivat viime viikolla lähelle 7 prosenttia, mikä uhkasi kaataa ne vakausrahaston syliin. Pelkästään Italialla on velkaa 1,8 biljoonaa euroa, josta 900 miljardia erääntyy seuraavan viiden vuoden aikana. 440 miljardin vakausrahasto ei tietenkään olisi kestänyt edes Italiaa, joten Euroopan keskuspankki (EKP) joutui jälleen rikkomaan Maastrichtin sopimusta ja aloittamaan Italian ja Espanjan velkakirjojen tukiostot.

Miten tässä taas näin kävi?

Alexander Stubb luonnehti taannoin Euroopan talousongelmia seuraavasti: “Ne ovat rakenteellisia ja ne tulevat sisältä päin, jokaisessa EU-maassa.” Rohkenen olla tuoreen EU-ministerin kanssa eri mieltä, sillä yksittäisten maiden sijaan ongelmat löytyvät koko Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) rakenteesta ja sen puitteissa operoivasta kriisipolitiikasta.

Taloudelliset ongelmat ilmenevät julkistalouksien velkakriisien lisäksi pankkisektorin maksukyvyttömyyskriisinä ja tuotannon sakkaavana ali-investointikriisinä. Viimeisimmänkin hätäkokouksen suurin virhe oli, että hätäapu keskittyy ainoastaan velkakriisin hoitoon. Kaksi muuta kriisiä jätetään ongelmamaiden omiksi huoliksi tilanteessa, jossa niiden velkaantumisaste ja alijäämä kasvavat kilpaa. Maksukyvyttömien valtioiden velka jatkaa siis kasvamistaan, minkä lisäksi tukipaketteihin liittyvät hevoskuurit ja valtion omaisuuden yksityistämiset leikkaavat ylivelkaantuneiden maiden bruttokansantuotetta kärjistäen yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Tukipaketeista huolimatta ongelmamaiden korot ainoastaan nousevat, mikä sopii mainiosti yksityisille pankeille. Uusi vakaussopimus luo keinottelijoille mahdollisuuden uhkapelata entistä suuremmilla panoksilla julkisin varoin kriisimaiden kustannuksella, mikä sekin sopii pankeille. Vakausrahastot eivät poista pankkien taseista finanssijätettä vaan muuttavat yksityisen ongelmavelan julkiseksi ongelmavelaksi, mikä tietenkin sopii pankeille. Uudet stressitestit olivat niin ikään floppi. Kaiken kukkuraksi valtiot joutuvat pääomittamaan konkurssin partaalla olevat pankkinsa, mikäli pankit eivät vapaaehtoisesti kanna vastuuta. Tämä varmasti sopii pankkiireille paremmin kuin hyvin. Euroopan kriisipolitiikassa on kyse ohjelmasta, jolla pyritään pelastamaan yksityiset pankit, tekemään länsimaista banaanivaltioita ja kärräämään koko Eurooppa syvälle sysimustaan taantumaan.

Pankkiirit ovat edelleen kriisinhoidon johdossa. Tämä on yhtä järkevää kuin palkata säästösyistä palokunta pyromaaneista – he kun hoitavat homman halvimmalla. Euroopan vakauspaketteja solmivat ministerit ja komissaarit alkavat näyttää kokous kokoukselta yhä enemmän joukolta traagisia klovneja, joille on Euroopan epädemokraattisen liittovaltiokehityksen läpiajamisessa varattu hovinarrin osa.

Kohti liittovaltiota

Kokouksessa päätettiin laajentaa myös Euroopan väliaikaisen vakausrahaston (EVVR) ja pysyvän vakausmekanismin (EVM) toimintaedellytyksiä ennaltaehkäisevään ongelmavaltioiden rahoittamiseen ja pankkien pääomittamiseen. Olli Rehn lisäsi surullisessa kriisipuheessaan, että vakausrahaston kokoa joudutaan kasvattamaan hyvinkin pian.

Kokouksessa lyötiin lukkoon myös uudet talousraamit euroalueelle. Tavoitteena on pudottaa kaikkien euromaiden alijäämät alle 3 prosenttiin viimeistään vuoteen 2013 mennessä (ongelmamaita lukuunottamatta, minkä lisäksi Italialle ja Espanjalle annettiin erioikeuksia). Eurokriisi on jo levinnyt euroalueen ytimeen ja kaikki merkit viittaavat Yhdysvaltojen ajautuneen uuteen taantumaan, joten näitä höyrypäisiä tavoitteita vasten voidaan vain arvailla, kuinka paljon ministerit ja komissaarit vetävät herskaa, essoja ja muita euforisia aineita huippukokouksissaan. Tragediasta tekee farssin se, että EKP:n roolin kasvattamisen sijaan vastuu koko rahaliiton taloudellisesta vakaudesta selätettiin yksityiselle yritykselle!

Todennäköistä onkin, että epärealistiset kasvutavoitteet sekä alijäämän, velkaantumisen ja työttömyyden kasvu toimivat ainoastaan pontena edistää EU:n liittovaltiokehitystä talouskriisin kustannuksella. Koska hätäpäissään perustetut vakausmekanismit ovat EU:n omien lakien vastaisia ja EKP joutuu tuon tuosta rikkomaan Maastrichtin sopimusta, lienee selvää, että myös tämä liittovaltiokehitys tullaan toteuttamaan entistä epädemokraattisemmin.[2] EU-johtajat ovat väläytelleet ainakin entistä tiukempaa budjettikuria, valtioiden veropolitiikan alistamista EU:n toimielimille sekä finanssipoliittisen päätöksentekoelimen luomista EKP:n harjoittaman rahapolitiikan vastapainoksi.

Myös viimeinen hätäkokous tukee tätä kehitystä. Kokouksessa päätettiin vahvistaa Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen (EVK) kontrollia jäsenmaiden finanssipolitiikasta ja laatia vuoden 2012 loppuun mennessä jäsenmaille uudet tiukemmat finanssipoliittiset raamit.

Vaikka kriisin liekkeihin päätettiin siis heittää bensiinin lisäksi myös ämpärillinen vettä, ei kokouksen päätöksillä ratkaista eurokriisiä tai edes estetä sen leviämistä. Ämpärillisellä vettä oltaisiin voitu saavuttaa jotain vielä puolitoista vuotta sitten, kun vasta verhot olivat tulessa. Ämpärillisellä vettä ei kuitenkaan sammuteta roihuavaa taloa – varsinkaan kun talon rakenteet on kyllästetty napalmilla ja dynamiitilla.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Nykyisen kriisipolitiikan populistisen kieltämisen tai opportunistisen myötäilyn sijaan tarvitaan positiivisia vaihtoehtoja kriisin ratkaisemiseksi. Veronmaksajien kyykyttämisen sijaan kriisi tulee ratkaista rakenteellisilla muutoksilla Euroopan keskuspankin, Euroopan vakausmekanismin ja Euroopan investointipankin keskinäisessä roolituksessa.[3]

Toimenpide 1: Julkistalouksien velkakriisi on ratkaistava niin, että osa euromaiden veloista siirretään EKP:n vastuulle. Euromaille tulee antaa mahdollisuus lainata EKP:lta perussopimuksen sallimat 60 prosenttia bruttokansantuotteestaan. EKP laskee liikkeelle omia velkakirjojaan (e-bond), joiden avulla alijäämäiset valtiot sitoutuvat maksamaan velkansa takaisin EKP:lle. Eurobondien korot olisivat nykyistä järjestelyä alhaisemmat, mikä vähentäisi pankkien perusteettomia voittoja ja valtioiden riskiä ajautua velkasaneerauksiin.

Toimenpide 2: Velkojen uudelleenjärjestely on ehtona rahoitussektorien ongelmien hoidolle. Pankit on alistettava aiempaa ankarammille stressitesteille ja niiden taseet on puhdistettava roskalainoista. Sijoittajavastuu tarkoittaa valtioiden omaisuuden pakkohuutokaupan sijaan sitä, että pankkien taseiden puhdistuksen seurauksena todennäköisesti pankkeja joudutaan julistamaan konkurssiin. Vakausmekanismin varoja ei pidä käyttää ongelmavaltioiden tukemiseen vaan ne on kohdistettava ongelmalainoista puhdistettujen pankkien pääomittamiseen. Mikäli veronmaksajien rahoja on käytettävä, veronmaksajien on tietysti saatava täysi omistusosuus pelastamistaan pankeista. Nykyinen mekanismi mahdollistaa keinottelun ongelmavaltioiden takaisinmaksukyvyllä, mikä nostaa perusteettomasti näiden korkoja ja syventää eurokriisiä.

Toimenpide 3: Kriisi voidaan ratkaista vain aidolla kasvulla, joka vaatii investointeja. Euroopan investointipankilla on varallisuutta puolet enemmän kuin Maailmanpankilla ja se on aktivoitava talouskasvun ja työllisyyden parantamiseksi. EIP on sitoutunut osallistumaan 50-50-rahoitusvastuulla valtioiden investointeihin, jotka kohentavat vakautta ja hyvinvointia. Valtiot voivat täyttää oman 50 prosentin osuutensa EKP:ltä lainattujen pääomien kautta. Näin voidaan luoda Marshall Planin kaltainen ohjelma nyky-Euroopan tarpeisiin.

Velkaantumista ja alijämää tulee pudottaa yhtäaikaisesti. Ongelmamaiden julkisvelat ja EKP:stä riippuvaisten pankkien ongelmavelat tulee niin ikään ratkaista yhtäaikaisesti. Velkakriisin ja pankkikriisin ratkaisemisen yhteydessä tarvitaan investointeja työllisyyteen, asumiseen, koulutukseen, terveydenhuoltoon, ympäristöteknologioihin, infrastruktuuriin sekä sosiaaliseen ja ekologiseen rakennemuutokseen. Näin voidaan ratkaista kerralla kaikki kolme Eurooppaa runtelevaa kriisiä, estää uhkapeli veronmaksajien rahoilla ja poistaa tarve epädemokraattiselle liittovaltiokehitykselle.

Viitteet

[1] Eurooppa-neuvoston päätöslauselmasta voidaan tarkastaa kokouksen koko saldo:

  1. Kreikalle uusi 109 miljardin tukipaketti (ja siihen kuuluvat hevoskuurit ja yksityistämiset)
  2. Kreikan, Irlannin ja Portugalin vakausrahastolta saamien lainojen takaisinmaksuaikoja nostetaan 7,5 vuodesta viiteentoista samalla kun korot lasketaan noin 3,5 prosenttiin
  3. Yksityissektorin “vapaaehtoinen vastuu” on 37 miljardia euroa seuraavan kolmen vuoden aikana ja yhteensä 106 miljardia vuosina 2011-2019
  4. Mikäli pankit eivät kuitenkaan kykene vapaaehtoisesti “kantamaan vastuuta”, jäsenmaat ovat vastuussa uusimmat stressitestit reputtaneiden pankkien pääomittamisesta
  5. Euroopan väliaikaisen vakausrahaston (EVVR) ja vakausmekanismin (EVM) toimintaedellytyksiä laajennetaan ongelmavaltioiden ja pankkien ennaltaehkäisevään rahoitukseen
  6. Talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn kohentamiseksi Euroopan investointipankkia (EIP) aktivoidaan ongelmamaissa Komission ja IMF:n ohjeistuksen mukaisesti
  7. Tavoitteena on pudottaa kaikkien euromaiden (ongelmamaita lukuunottamatta) alijäämät alle 3 prosenttiin vuoteen 2013 mennessä, minkä lisäksi Italialla ja Espanjalle on luvattu erioikeuksia
  8. Euromaille laaditaan tiukemmat budjettiraamit vuoteen 2012 mennessä ja niiden toteutumista tullaan kontrolloimaan tarkemmin
  9. Euroopan vakaus- ja kasvusopimusta (EVK) tullaan vahvistamaan

[2] Perussopimuksen artiklan 125 mukaan jäsenmaat eivät ole yhteisvastuussa toisten velkasitoumuksista, minkä lisäksi Euroopan unioniltakin on kielletty ottamasta jäsenmaiden velkoja vastuulleen. Tämä kielto kierrettiin vakausrahaston perustamisen kohdalla vetoamalla artiklaan 122, joka sallii rahallisen hätäavun, jos “luonnonkatastrofi tai poikkeukselliset tapahtumat” uhkaavat jäsenmaata. Katso tarkemmin täältä.

[3] Tarkemmin tähän Yanis Varoufakiksen ja Stuart Hollandin esittämään malliin voi tutustua täältä. Sen ovat tähän mennessä allekirjoittaneet esimerkiksi Giuliano Amato (Italian entinen pääministeri), Michel Rocard (Ranskan entinen pääministeri), Mario Soares (Portugalin entinen pääministeri sekä presidentti), Guy Verhofstadt (Belgian entinen pääministeri ja nykyisin europarlamentin liberaalidemokraattien johtaja), Enrique Baron (entinen europarlamentin sosialistiryhmän johtaja sekä parlamentin puheenjohtaja) ja Jacek Saryusz-Wolski (Euroopan kansanpuolueen ja europarlamentin varapuheenjohtaja sekä parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja).

Facebook Comments

Published in eurokriisi

Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Facebook Auto Publish Powered By : XYZScripts.com