Skip to content →

Suomettumisen viimeinen linnake

Eurokriisistä käyty keskustelu haisee suomettumiselta.

Eurooppalaisten ystäviemme mukaan mukaan suomalaisen tunnistaa siitä, että uskomme mitä lehdissä kirjoitetaan. Kuinka ollakaan tuoreessa virolaisessa väitöskirjassa osoitetaan, että Suomen euroskeptikot leimattiin HS:n toimesta jo 1990-luvulla todellisuudesta vieraantuneiksi ja naurunalaisiksi.

Tämän päivän hesarin pääkirjoituksessa Paavo Rautio asettuu tukemaan Rehnin taloudellisia näkemyksiä kirjoituksessaan Säästöjen moittijoilta katosi lähimuisti. Rautio väittää, että säästöjen ansiosta kriisimaat ovat onnistuneet tulemaan takaisin velkakirjamarkkinoille ja että valittu tie on ollut ainoa oikea Euroopassa.

Kansainvälisten asiantuntijoiden lisäksi tosiasiat ovat osoittaneet, että nämä väitteet ovat suuresti liioiteltuja. Väitteet ovat myös ristiriidassa tavallisen tallaajan etujen kanssa.

Kuitenkin esimerkiksi Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb komppailee Raution Rehn-puolustusta. Koska Rehnin näkemyksille näyttäisi olevan kannatusta Suomen ministereiden keskuudessa, eriteltäkööt niitä tarkemmin.*

Leikkauslinja ei ole ratkaissut kriisiä

Raution kirjoitus osoittaa, ettei talouspoliittinen eliitti vieläkään suostu kyseenalaistamaan leikkauslinjaa. Hän kirjoittaa:

“Virheellisellä talouspolitiikalla arvostelijat tarkoittavat kriisimailta vaadittuja säästöjä ja talouspolitiikan yleisiä tiukennuksia. Niiden katsotaan vetävän Eurooppaa syvemmälle taantumaan, työttömyyteen ja sosiaaliseen kurjuuteen.”

Juuri tästä on kyse. Valittavasti tämä on myös tosi kuvaus virheellisen politiikan vaikutuksista. totta.

Tekstissä ei käydä lainkaan läpi varsinaista ongelmaa eli sitä, että leikkaustoimet ovat dokumentoidusti lisänneet kriisimaiden työttömyyttä, velkaantuneisuutta ja johtanut BKT:n laskuun. Tämän johdosta myöskään lainojen korot eivät tule vakautumaan, koska pankit eivät realistisesti luota valtioiden takaisinmaksukykyyn.

Myöskään komissaari Olli Rehn ei ole vastannut mitään siihen, mistä tämä johtuu. Juuri tästä syystä hänen uskottavuutensa on koetuksella “teoreetikoiden” keskuudessa: he ymmärtävät, että kriisin hoitotoimien onnistumista ei voida arvioida ainoastaan alijäämään, inflaatioon tai finanssimarkkinoiden väliaikaiseen rauhoittumiseen vedoten. Kommentaattorien arvostelu “teoreettisuudesta” on tietenkin kirjan vanhin temppu, ja se uppoaa seurakuntaan – ainakin toistaiseksi. Ottamatta kantaa Krugmanin ennustuksiin voidaan todeta, että hänen esittämänsä Rehnin talouspolitiikan kritiikki perustuu empiirisiin tosiasioihin. Jossain vaiheessa saattaa vielä näyttää kornilta syyttää kriitikkoja historian tuntemattomuudesta samaan aikaan kun jätetään huomioimatta mitä Välimerellä tänään tapahtuu. Siellä tahkotaan työttömyyden maailmanennätyksiä.

Kriisin pitkittyminen on poliittinen valinta

Rautio jatkaa ehdottomalla linjallaan:

“Jos talouskriisin arviointiin haluaa lisää realismia, voi pohtia, oliko komissiolla ja kriisimaiden apuun rynnänneillä muuta mahdollisuutta kuin vaatia jyrkkää muutosta taloudenpitoon. Vastaus on ei.”

Tietenkin vaihtoehtoja on ollut ja tulee olemaan. Jo nyt esimerkiksi Maastrichtin sopimusta vastaan on rikottu. Rautio toteaa itsekin, että euron kasassa pitäminen on poliittinen kysymys. Sama voidaan todeta kriisin hoitamiseen tähtäävistä taloudellisista toimista sekä euron institutionaalisesta rakenteesta. Tätä kenttää kutsutaan syystä talouspolitiikaksi.

Siten oikea kysymys kuuluu: miksi valtioiden ylipäätään pitää turvautua vieraiden maiden apuun? Peruskoulussa meille opetettiin, että itsenäisen valtion eräs tunnusmerkki on oma raha. Sitä Suomella ja Euroopalla ei kuitenkaan ole. Kuten kaikki tietävät, EKP:ltä on Maastrichtin sopimuksessa kielletty jäsenmaiden rahoittaminen ja niitä kohdellaan rahoitusmarkkinoilla kuten kotitalouksia ja yrityksiä. Tutkija Lauri Holappa ehti jo vastata yksityiskohtaisemmin Rehnin kysymykseen, mistä rahat elvyttämiseen olisivat tulleet jos finanssipolitiikka ja rahapolitiikka tukisivat Euroopassa toisiaan.

Rahat tulisivat sieltä mistä ne leikkauspolitiikkaankin tulevat.

Markkinat rauhoittuivat EKP:n ilmoituksesta ostaa rajattomasti ongelmamaiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta. Voidaan kysyä miksi EKP ei ilmoittanut kolme vuotta sitten rajattomista OMT-tukiostoista, tällä oltaisiin säästytty monelta huippukokoukselta, tukipaketilta ja tarpeettomilta leikkauksilta?

Vieläkin ongelmallisempaa on, että jos OMT:hen joskus joudutaan turvautumaan, tuen ehtona on aivan sama leikkauspolitiikka, joka OMT-tuen tarpeen on aiheuttanutkin. Noidankehä on valmis.

1990-luvun lamasta ei noustu säästöillä 1: devalvointi

Rautio jatkaa valikoivaa historiantulkintaansa tuomalla pöytään Suomen laman:

“Toinen kritiikin ongelma on se, että säästöpolitiikan onnistumisesta on löydettävissä myös reaalimaailman todisteita. Baltian maat romahtivat, tekivät uskottavat pikasäästöt ja ovat taas iskussa. Suomi koki saman 1990-luvun alussa. Ei kyse ole vain siitä, mitä tekee, vaan myös siitä, miten tekee – kuten Hurriganes totesi kappaleessaan It Ain’t What You Do.”

Tosiaankin! Historiasta opimme, että Suomi ei noussut lamasta säästöillä vaan markan devalvoinnilla, joka kasvattaa kilpailukykyä huomattavasti säästöjä enemmän. Euroopassa devalvaatioon ei voida tarttua. Ja nyt kun jäsenmaita ei saa rahoittaa suoraan, ainoaksi mahdolliseksi keinoksi jää sisäinen devalvaatio ja säästöpolitiikka. Olemme siis samaa mieltä siitä että EMU:n nykyisessä rakenteessa ei ole muuta mahdollisuutta toimia kuin vaatia säästöjä ja leikkauksia, mutta mielestämme se on viimeisen 3 vuoden aikana osoittautunut äärimmäisen tuhoisaksi tieksi ja siitä olisi viimeistään nyt luovuttava.

Kun seuraamme eurodebattia, me emme kuule Ganesia, emme ainakaan valitsemaasi biisiä. Sen sijaan hyräilemme Lady Gagan Poker Facea, jossa lauletaan älyllisestä epärehellisyydestä ja itsepetoksesta. Talouskriisikeskustelussa todellisuus tekee parodiaa Monty Python -sketseistä. Klassikkosketsi kuolleesta papukaijasta saa aivan uuden merkityksen, kun kriisiä kommentoivat papukaijat hokevat austerity-fraaseja rajan tuolta puolen.

Vaikka markkinat ovat rauhoittuneet, tilanne on huonompi kuin vuosi sitten

“Kriisimaat ovat kaukana hyvästä taloudellisesta iskukunnosta, mutta jotain on sentään tapahtunut: ne ovat jo palailemassa velkamarkkinoille ja etsiytyvät pois elätin asemasta. Kilpailukyky on kohentunut, ja vienti on alkanut vetää.”

Tässä jää huomiotta se, että säästöillä ja leikkauksilla ei ole saatu painettua kriisimaiden lainakorkoja pysyvästi alhaiselle tasolle. Vaikka Irlanti ja Portugali ovat onnistuneet myymään joitakin velkakirjojaan itsenäisesti, ei uhka kriisimaiden rahoitustarpeesta ole poistunut. Luottamus, joka nyt on saavutettu perustuu ainoastaan EKP:n OMT-ilmoitukseen. Itse asiassa taloudellisilla mittareilla mitattuna tilanne on paljon vakavampi kuin vuosi sitten.

OMT:n jälkeen Kreikan velkakirjojen tuotto on kasvanut 160 miljardia (yli 250%), vaikka samaan aikaan Kreikan työttömyys on kasvanut. Toisin sanoen velkakirjojen hinnat eivät tällä hetkellä ole luotettavia estimaatteja kansantalouksien tilasta. Finanssitaloudelliset mittarit ja reaalitaloudelliset mittarit antavat keskenään ristiriitaista tietoa järjestelmän tilasta.

Tämä jättää toki poliitikoille pelivaraa, ja pelin henkeen kuuluu, että sitä käytetään. Tällä hetkellä Euroopassa tehdään talouspolitiikkaa lähinnä keinottelijoiden ja spekulanttien toiveiden varassa. Ennen kaikkea talouspolitiikkaa lähinnä tehdään hävyttömän rikkaiden ihmisten etujen mukaisesti. Pelkästään kriisimaiden velkakirjoilla on tehty puolessa vuodessa 700 miljardin tili!

Euroalue on rakennettu savijaloille ja pehmeälle hiekalle kuin Raamatussa ikään. Mikäli EKP peruisi OMT-ilmoituksensa ja kriisimaat jäisivät leikkausohjelmillaan saavuttamansa “kilpailukyvyn” varaan, niin kriisimaiden korkotaso ampaisisi jälleen nousuun. Ja koska jäsenmailta puuttuisi keskuspankin viimekätinen rahoitus Maastrichtin sopimuksen tähden, markkinat tajuaisivat että valtio voi tehdä konkurssin ja hermoilu alkaisi uudestaan.

Mikäli keskusteluun perätään realismia, tällä hetkellä ei yksinkertaisesti voida sanoa, että säästöillä ja leikkauksilla olisi vakautettu kriisimaiden ja euroalueen talous. Päinvastoin.

Rautio peräänkuuluttaa realismia, mutta kirjoittaessaan ratkaisuista hän epäröi ja haparoi. Hän ei näytä ymmärtävän, mistä kriisissä on kyse:

“Jos velkakriisin hiljainen kausi jatkuu ja kriisimailta vaaditut kurssin korjaukset saadaan lujitettua, talouskuria voi alkaa löysentää. Esimerkiksi aikataulua vajeiden kutistamiseksi voidaan pidentää.”

Velkakriisin? Vaikka talouspoliittinen valtavirta haluaa itsepintaisesti tehdä kriisistä pelkän julkisen velan kriisin, on kriisillä myös kaksi muuta ulottuvuutta. Kyse on myös pankkikriisistä ja euroopanlaajuisesta investointikriisistä.

Hiljainen kausi? On aika herätä todellisuuteen, jossa kriisi lyö yhä vakavammalla tavalla läpi ihmisten arkielämässä. Välimeren tilanteen kutsuminen hiljaiseksi on sananmukaisesti onnettomuuden pilkkaamista.

Ennen kaikkea kriisin kohta viisivuotinen historia osoittaa, että tarjotut talouspoliittiset lääkkeet eivät toimi, tule toimimaan tai edes voi toimia. On vastuutonta esittää kantoja, joissa tätä yksinkertaista tosiasiaa vähätellään.

Pimeä tie, mukavaa matkaa.

1990-luvusta ei noustu säästöillä 2: Nokia

Lopuksi Rautio vertaa arvattavalla tavalla euroalueen tilannetta Suomen lamaan 1990-luvulla:

“Krugman olisi nähnyt 1990-luvun alun Suomessa, mitä tiukka talouspolitiikka oikeasti voi olla, kun rahapolitiikka ei pehmennä vähääkään. Silti sieltä noustiin – vaikka kerroinvaikutukset kaulassa.”

Jos se voisi olla totta, eikä unta pettävää!

Rautio pyrkii kaiketi osoittamaan, että koska hevoskuuri toimi silloin, toimii se nytkin. Bonuksena voi vihjata Krugmanin olevan väärässä. Hänen lähimuistinsa on kuitenkin valikoivaa. Tosiasiat eivät tue Raution argumenttia.

Totesimme jo, että tuolloin Suomi kykeni devalvoimaan markan. Mutta yhtä tärkeää on se, että 1990-luvun alkupuolella maailmantalouden tila oli huomattavasti paremmalla tolalla kuin nyt. Nyt tilanne on paljon synkempi. Tuolloin oli realistista odottaa, että raju rakkaus toimii ja kasvu-uralle päästään esimerkiksi internetin ja informaatioteknologian kasvun myötä. Suomessa 1990-luvun lamasta päästiin devalvoimalla ja uudella kasvulla ja leikkaukset olivat lähinnä turmiollinen sivutie, jonka inhimillisiä seurauksia edelleen korjataan.

Suomen onnistui luovia ulos lamasta, sillä maailmantaloudessa avautui uusi kasvu-ura. Kutsukaamme sitä insinööritieteellisestä näkökulmasta mikroelektroniseksi vallankumoukseksi ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta uuden työn vallankumoukseksi. Kaikkialla puhuttiin inhimillisestä pääomasta – osaaminen ja koulutus nähtiin avaimena autuuteen, kuten myös niin kutsuttu Vihreä kirja linjasi.

Innovaatiovetoisen kasvumallin perusajatusten mukaisesti Suomessa otettiin käyttöön vastikkeeton opintotukijärjestelmä – kesken synkimpien lamavuosien! Inhimilliseen pääomaan sijoitettiin ja siltä odotettiin tuottoja. Ammattikorkeakoulut valjastettiin soveltavan T&K-toiminnan palvelukseen.

Lopulta Nokia yhdisti ihmiset ja nosti Suomen lamasta. Siitä lähtien Suomessa on odotettu uutta Nokiaa kuin messiasta.

Tosiasia on kuitenkin se, että inhimilliselle pääomalle perustuva kasvumalli on tullut tiensä päähän.

Valtiollisen talouspolitiikan tasolla tästä kertoo viimeistään se, että opintotukijärjestelmä ollaan valmiita muuttamaan lainapainotteiseksi. Toisin sanoen inhimillisen pääoman tuotto-odotukset ovat muuttuneet epävarmemmiksi. IT-kupla puhkesi 2000-luvun alussa eikä Facebookin pörssilistautumisen kompurointi viittaa hulppeisiin aikoihin sosiaalisellekaan medialle.

Suomen valtio ei enää luota innovaatiovetoiseen kasvumalliin niin paljon, että se olisi valmis sijoittamaan osaamiseen ja koulutukseen entisellä tavalla.

Nyt riskialttiit sijoitukset halutaan ulkoistaa opiskelijoille itselleen. Nykyisen innovointipolitiikan lähtökohta on pakottaa osaajat keksimään uusia Rovioita ja rukoilla bisnesenkeleitä erittäin suurella henkilökohtaisella riskillä. Näiden riskien jakamiseen ja hyötyjen ulosmittaamiseen tarvitaan perustulojärjestelmä. Lisäksi nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on riittämätön syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Uusi Eurooppa

Euroopan on yksinkertaisesti keksittävä itsensä uudelleen. Ollirehnien ja pekkahimasten silmänkääntötemput eivät auta. Vain euroopanlaajuinen investointiohjelma voi nostaa Euroopan kriisistä. Sen tärkein tavoite on jälleenrakentaa aidosti vihreä ja energiatehokas infrastruktuuri nykyistä kestävämmälle yhteiskunta- ja talousjärjestelmälle.

Suurin uhkamme on lajimme säilymisen edellytyksiä sekä planeettamme hyvinvoinnin perustoja jäytävä ekologinen kriisi. Kuten IEA:n pääekonomisti linjasi tänään, maailmalla on neljä vuotta aikaa radikaalin muutoksen tekemiseen. Tulevaisuudessa meidän on kyettävä tekemään vähemmällä vähemmän. Työtä on jaettava sekä laadullisesti että määrällisesti uudella tavalla.

Viimeistään eurokriisistä käyty keskustelu osoittaa, että suomettumisen aika ei tainnut koskaan loppua. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä oppia, oppia ja oppia.

Internetissä 13.3.13,

Joel Kaitila
Antti Ronkainen

*Argumentit ovat täysin odotetun kaltaisia ja ne jättävät sisällölisesti paljon toivomisen varaa. Olemme hiljattain esittäneet Komission säästöjen teoreettisen ja empiirisen kritiikin Suomen Kuvalehdessä.

Facebook Comments

Published in suomettuminen talouspolitiikka

Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Facebook Auto Publish Powered By : XYZScripts.com