Väittely leikkaajien ja elvyttäjien välillä näyttäisi keikahtaneen elvyttäjien eduksi – ainakin teoriassa. Vaikka enää vain kovasuomuisimmat liskot puolustavat epäonnistunutta leikkauspolitiikkaa avoimesti, keskustelua talouskriisistä hallitsee kuitenkin edelleen monet virheargumentit ja sokeat pisteet. Ensinnäkin keskustelu velkakriisistä keskittyy julkiseen velkaan ja unohtaa, että vahvassa pohjoisessa kotitaloudet ovat Euroopan velkaantuneimpia suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin. Toisekseen keskustelu keskuspankin rahapolitiikasta unohtaa sen poliittisen luokkataisteluun liittyvän ulottuvuuden. Kolmanneksi talouslehdistöltä on jäänyt huomaamatta, että Excel-virheestä parjatut Carmen Reinhart ja Ken Rogoff ovat vaatineet kaiken aikaa velkojen uudelleenjärjestelyä, velka-armahdusta ja velkojen alaskirjausta.

Tekstin rakenne:

1. Leikkauspolitiikan banaaliselitys julkisvelasta
2. Miksei yksityisestä velasta puhuta?
3. Kotitalouksien velkaantuminen ja työttömyyden kasvu
4. Asuntomania Hollannissa: onko pohjoinen turvassa?
5. Fed ja EKP hukuttavat meidät velkaan
6. Inflaation vastainen taistelu ja luokkataistelu
7. Reinhartin ja Rogoffin opetus: velka-armahdus

Jatkoa tekstille Uusklassisen teorian raunioille: Reinhart & Rogoff

1. Leikkauspolitiikan banaaliselitys julkisvelasta

Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin julkisuudessa eniten huomiota saanut tutkimustulos oli, että julkisvelan kasvaessa 90 % suhteessa bruttokansantuotteeseen, talouskasvu muuttuu negatiiviseksi (-0,1 %). Kun tutkimusaineisto käsiteltiin kokonaisuudessaan ja asianmukaisesti kävi kuitenkin ilmi, että 90 % velkasuhteellakin bkt:n kasvutahti kasvaa 2,2 % vuotuisella vauhdilla. Tämä vie pohjan siltä leikkauksia oikeuttaneelta argumentilta, että 90 % rajan ylittävä julkisvelka olisi negatiivinen asia talouskasvun kannalta.

Kuten muun muassa Paul Krugman jo ennen Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen romuttamista epäili, he olivat sekoittaneet julkisvelan ja taantuman välisen syy-seuraus-suhteen: taantuma aiheuttaa velkaantumista ja julkissektorin paisumista eikä toisinpäin. Talouslaskun synnyttämän verotulojen kutistumisen, työttömyyden kasvun ja sosiaaliturvan tarpeen lisääntymisen seurauksena myös velkaantuminen ja julkissektori tuppaavat lisääntymään.

Tähän Reinhartin ja Rogoffin klassiseen virheeseen törmää harva se päivä myös suomalaisessa keskustelussa. Viimeksi tähän syyllistyi puoluepoliittisesti sitoutumattoman ajatushautomo Liberan riippumaton tutkimusjohtaja Elina Lepomäki (kok), joka piti paisunutta julkissektoria Suomen suurimpana ongelmana:

”Lähellä suunnitelmataloutta”, sanoo ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki Suomesta.

Lepomäki perustelee väitettään julkisen sektorin osuudella bruttokansantuotteesta. Suomessa julkisten menojen osuus oli viime vuonna noin 56 prosenttia. Se on Tanskan ja Ranskan jälkeen kolmanneksi eniten EU:ssa.

”Julkisen sektorin alasajo on myytti”, Lepomäki sanoo. (HS: Ajatushautomon tutkimusjohtaja: hallitus ajaa Kokoomuksen johdolla vasemmistopolitiikkaa)

Viime vuoden lopulla Lepomäki kertoi myös Vihreän Langan haastattelussa, miten julkisvelkaa on liikaa:

”Jos vaikka tuolta tavallisilta ihmisiltä kysyy, että mistä finanssikriisi johtuu, niin huomaa, että valistustyötä ei ole tehty ollenkaan. Ei kriisi johdu esimerkiksi johdannaisista. Tai siitä, että ihminen on ahne. What else is new? Eivät nämä asiat ole tässä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana mitenkään oleellisesti muuttuneet. Kyllä tilanne johtuu ihan vain siitä, että meillä on liikaa velkaa.”

Kuten seuraavat kuvat osoittavat, ei Suomen julkissektori eikä julkisvelkaantuminen ole kasvaneet oleellisesti ennen nykyisen kriisin eikä myöskään ennen 1990-luvun laman puhkeamista:

Julkissektorin koko

Suomen julkisvelka

Syy-seuraus-suhde menee siis myös Lepomäellä sekaisin. Ihan sama onko puoluekirja vai ei tai onko pankkiiri vai ei, mutta kyllä riippumattomienkin ajatushautomoiden tutkimuspäälliköiden käsitysten pitää perustua todellisuuteen eikä fiiliksiin. Muistettakoon, että Björn Wahlroos sekä rahoittaa Liberaa että hautoo sen hallituksessa juoniaan.

Pankkialalla työskentelevät saarnaavat yleensä julkisvelan moraalittomuudesta samalla kun sivuuttavat täysin yksityisen velan ja sen epämieluisan tosiasian, että vahvana pidetty pohjoinen ja erityisesti Skandinavia ovat ylivelkaantuneita, mitä tulee kotitalouksien velkaan suhteessa tuloihin. Katsotaanpa mitä euron käyttöönoton jälkeen on tapahtunut.

Olisi hienoa, jos velkaa joka suuntaan myymällä ison omaisuuden ansainnut henkilö tuntee uudessa tilanteessa omatuntonsa soimaavan. Meillä on aivan liikaa velkaa, mutta nimenomaan yksityistä velkaa.

2. Miksei yksityisestä velasta puhuta?

Euro toi mukanaan halvan koron, mikä johti euroalueella yksityisen velan nousuun. Euroalueen julkisvelka on 90 %, mutta kun kotitalouksien, yritysten ja pankkien velka lasketaan mukaan, kokonaisvelka on jo 480 %. Euromaiden kokonaisvelat olivat keskimäärin 200-300 % suhteessa bkt:hen euroa käyttöönotettaessa, nyt kokonaisvelka on 300-500 % nimenomaan vahvoissa euromaissa.

Matalat korot johtivat Suomessakin kotitalouksien velkaantumisen nopeaan kasvuun, minkä Lepomäen ja Wahlroosin kaltaiset pankkiirit unohtavat saarnatessaan valtioiden velkaantumisesta ja paisuneesta julkissektorista vastaan:

velkaantuminen-kotitaloudet-suomi
Suhteessa tuloihin kotitalouksien velat ovat melkein triplaantuneet Suomessa vuosien 2000-2011 aikana ja eniten ovat kasvaneet asuntolainojen määrä sekä kulutusluotut ja opintolainat. Velkaantuminen korreloi Suomessakin asuntojen hinnannousun kanssa:

asuntojen-hinnat

Hinnat nousivat 2000-luvun aikana nopeasti ja vuoden 2008 romahduksen jälkeen asuntojen hintojen nousu on kiihtynyt erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Kotitalouksien lisääntynyt velanotto on tuonut Suomen kansantalouteen lisää kysyntää, mutta kun velkaantumisen kasvu pysähtyy, myös asuntojen hinnannousu ja kokonaiskysyntä alkavat sakata eikä velka enää pidäkään pinnalla.

Asuntojen hinnannousu on jatkunut kriisin alettua Suomessakin, eikä Kataisen hallitus ole kiinnittänyt huomiota mahdolliseen asuntokuplaan sekä työttömyyden pankkisektorille aiheuttamiin ongelmiin. Katainen laskee sen varaan että asuntojen hinnannousu jatkuu eikä koskaan puhkea, vaikka tosiasiallisesti hinnannousu on pysähtynyt vuoden 2010 jälkeen.

3. Kotitalouksien velkaantuminen ja työttömyyden kasvu

Lepomäen ja Wahlroosin kaltaiset pankkiirit jättävät myös sanomatta, että taloudellisesti vahvoina pidettyjen Pohjois-Euroopan maiden kotitaloudet ovat euroalueen kaikkein ylivelkaisimpia:

Meillä on todellakin liikaa velkaa, yksityistä velkaa

Kriisistä syytetyt eteläiset euromaat Portugali, Espanja, Kreikka ja Italia ovat kotitalouksien velkaantumisastetta mittaavalla listalla vasta sijoilla 7, 8, 13 ja 17.

Euroalueen pankeissa on 720 miljardin edestä ongelmalainoja, jotka on jätetty maksamatta tai jotka ovat lähellä laiminlyöntiä. Näistä 500 miljardia on kriisimaiden pankeissa ja vuoden 2008 jälkeen kriisimaiden ongelmalainojen määrä on melkein kolminkertaistunut.

Mistäköhän pankkien ongelmalainojen kasvu mahtaa olla seurausta? Tietysti muun muassa leikkauspolitiikan synnyttämästä työttömyyden kasvusta. Kun työttömyys kasvaa ja palkkoja sekä tulonsiirtoja leikataan, lainanottajat ajautuvat maksuvaikeuksiin.

euro-tyottomyys

Kun tämä tapahtuu laajasti yhteiskunnassa ja vielä samanaikaisesti kuin asuntojen hintakehitys on pysähtynyt, seurauksena on ongelmalainojen kasvu. Kolikon kääntöpuolena on vielä se, että pankkien on tehtävä entistä enemmän voittoja kattaakseen ongelmalainoista aiheutuvat tappiot. Lisäksi ongelmalainojen yleistyessä pankkien lainanantokyky ja -halu heikkenevät, minkä seurauksena ne välttävät lainaamasta esimerkiksi korkeamman riskitason pk-yrityksille. Tämä kehitys tukee väitettämme, että Euroopassa on velkakriisin lisäksi pankkikriisi ja investointikriisi.

Tätä vasten on mielenkiintoista, että Yhdysvaltain taloudellinen tutkimuslaitos on julkaissut viime elokuussa Alan M. Taylorin tutkimuspaperin, jonka mukaan yksityinen velka on julkisvelkaa suurempi uhka talouden vakaudelle. 1870-luvulta nykypäivään ulottuvan aineiston pohjalta Taylor on tullut lopputulokseen, että finanssikriisin ja luoton välinen yhteys on suurempi kuin kriisin ja alijäämien, julkisen velan kasvun tai ulkomaisen valuutan määrän kasvun välillä.

4. Asuntomania Hollannissa: onko pohjoinen turvassa?

Eurokokouksissa pönöttävien poliitikkojen lempiselitys talouskriisin synnylle on, että kriisimaat ovat laiminlyöneet euron yhteisiä sääntöjä. Tämä on tietysti sumutusta: sääntöjä noudattamalla ei voida välttyä kapitalismin kriisiherkkyydeltä. Hyvin on myös tiedossa, että euron yhteisiä sääntöjä rikkoi ensimmäisenä Saksa.

Leikkauspolitiikkaa kriisimaihin ahkerimmin syöttäneet poliitikot ja pankkiirit ovat useimmiten tulleet Keski- ja Pohjois-Euroopasta. Tässä tilanteessa julkisvelan mittareita silmät kiiluen seuraavilta politrukeilta on jäänyt huomaamatta, että räjähdysherkkä velkadynamiikka koskee myös vahvana pidettyä pohjoista.

Yksityisen velan kasvu johti siellä useissa maissa asuntokuplaan: esimerkiksi Hollannissa asuntojen hinnat tuplaantuivat euron käyttöönoton jälkeen vuosina 1999–2008. Finanssikriisin jälkeisinä vuosina asuntojen hinnat ovat laskeneet Hollannissa 16,6 % ja maan hallinto on ennustanut tälle vuodelle 7 % laskua.

Hollannin pankeissa on 650 miljardin arvosta maksamattomia asuntolainoja. Kun kiinteistöjen arvo laskee suhteessa lainojen nimellisarvoon, kotitalouksien reaalinen nettovarallisuus supistuu samalla kun työttömyys kasvaa. Tappiot on kirjattava alas tai paketoitava uuteen velkaan.

Commerzebank on antanut synkät arviot pohjoisten talouksien taloudellisesta vakaudesta: Hollannin lisäksi asuntojen hinnat laskevat Ranskassa, Espanjassa ja Sloveniassa. Ruotsissa ja Suomessa hintojen nousu on pysähtynyt ja nyt odotetaan markkinoiden korjausliikettä.

Sen sijaan Norjassa ja Saksassa asuntojen hinnat ovat matalat ja velkaantuminen ovat vasta alussa. Viesti spekulanteille on selvä: iskekää näiden maiden asuntomarkkinoille ja aloittakaa uudet velkaorgiat – ja samalla tuhotkaa miljoonilta ihmisiltä mahdollisuus kohtuuhintaiseen asuntoon näissä maissa.

Vaikka Jyrki Katainen on puhunut pankkien ja valtioiden kohtalonyhteyden katkaisemisesta, hän ei välitä yksityisen velan eikä työttömyyden yhtäaikaisesta kasvusta. Miksei Björn Wahlroos varoita häntä yksityisen velan aiheuttamista riskeistä? Kenties siksi, että kävi niin tai näin, Wahlroosilla ei ole hätää, sillä Nordea on Pohjoismaiden ainoa “too-big-to-fail”-pankki.

5. Fed ja EKP hukuttavat meidät velkaan

“On paljon amerikkalaisia, jotka ymmärrettävästi ajattelevat miksei hallituksen rahoja olisi parempi antaa suoraan kotitalouksille ja yrityksille pankkien sijaan – missä on meidän pelastusrenkaamme, he kysyvät. Totuus on kuitenkin se, että yksi dollari pääomaa pankissa voi itse asiassa realisoitua kahdeksaksi tai kymmeneksi dollariksi kotitalouksien ja yritysten velkaa – tällöin kerrannaisvaikutus voi lopulta johtaa nopeampaan talouskasvuun.”

Näin Barack Obama kuvaili vuonna 2009 elvytystä. Steve Keen toi jo tuolloin esiin, kuinka Obaman mainitsema “kerrannaisvaikutus” toimii ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain keskuspankin siihen asti pankeille antamat 1000 miljardia dollaria muuttuisivat 8000-10 000 miljardiksi dollariksi uutta velkaa. Tämä tarkoittaisi Yhdysvalloissa yksityisen velan kasvamista 41 000 miljardista noin 50 000 miljardiin. Yksityinen velka kasvaisi noin 375 prosenttiin nykyisestä 300 prosentista suhteessa BKT:hen.

Ben Bernanke on jatkanut uskollisesti löysän rahan politiikkaa ja se jatkunee ainakin hänen kautensa loppuun ensi vuoden alkuun. Tämän seurauksena Dow Jones -indeksi on kasvanut 20 viikkoa putkeen ja opintolainojen määrä ylittää luottokortti- ja autolainat.

Myös EKP on samoilla linjoilla. Se antoi vuodenvaihteessa 2011-2012 yksityisille pankeille rahoitusta 1000 miljardilla eurolla, jotta ne lainaisivat sitä eteenpäin kotitalouksille, yrityksille ja valtioille. Varmistaakseen yksityiseen velkaantumisen kasvun EKP on puolittanut ohjauskoron 1 prosentista 0,5 prosenttiin.

EKP:n ohjauskorko

Kotitalouksille tämä on tarkoittanut alhaisia korkoja, mistä suomalaisetkin asuntovelalliset ovat hyötyneet. Yrityksille leikkauspolitiikka ja taantuma yhdistettynä EKP:n rahapolitiikkaan ovat luoneet kannusteet ennemmin keinotteluun kuin investointeihin ja työpaikkojen luomiseen. Tästä rahapolitiikasta ovat hyötyneet ennen kaikkea pankkiirit: pankit saivat rahan 1 % korolla ja lainasivat sitä eteenpäin 6-7 % korolla esimerkiksi kriisissä oleville Espanjan ja Italian valtioille.

Pari vuotta sitten Björn Wahlroos ja Mikael Jungner kävivät seuraavanlaisen keskustelun:

”Yhdysvalloissa pidettiin kasvua liian pitkään keinotekoisesti yllä löysällä rahapolitiikalla, jolloin korjausliike ei päässyt tulemaan”, perusteli Jungner.

Lehman Brothers meni nurin tasan kaksi vuotta sitten. Silloin tunnelmat olivat todella synkkiä. Nyt tunnelma on paljon positiivisempi. Markkinatalous korjaa itse itsensä varsinkin jos keskuspankki auttaa”, säesti Wahlroos.

Keskuspankkiirit ovat päättäneet hukuttaa maailman velkaan. Kiistattomimpia hyötyjiä ovat olleet Wall Streetin pankkiirit ja mitä tulee varallisuuden uusjakoon, Obama on tehnyt George W. Bushiakin häikäilemättömämpää politiikkaa. Juhana Vartiainen on kirjoittanut:

“Emme toki vielä tiedä, miten eurokriisissä lopulta käy, ja USA:ssakin on monta mutkaa ennen kuin talouskasvu on saatu normaaleille urille. Mutta juuri kaksi mahtavaa itsenäistä keskuspankkia, USA:n Federal Reserve ja Euroopan keskuspankki, ovat olleet nykyisen kriisin ratkaisussa olennaiset tukipylväät. Ne ovat kyenneet tekemään päätöksiä ja jopa viisaita ja johdonmukaisia päätöksiä.”

Kysymys kuuluu: keiden kannalta johdonmukaisia ja viisaita päätöksiä?

6. Inflaation vastainen taistelu ja luokkataistelu

EKP:n ainoa mandaatti on euron vakauden ylläpitäminen, mikä on tarkoittanut pitäytymistä kahden prosentin inflaatiotavoitteessa. Oikeisto vastustaa inflaatiota muun muassa seuraavista syistä:

  1. Inflaatio eli kuluttajahintojen nousu tarkoittaisi palkannousupaineita ja lakkoilua.

  2. Valuutan arvon heikkeneminen tietäisi korkeampia kustannuksia.

  3. Jos inflaatio on korkeampi kuin arvopaperin korkoaste, arvopaperi lakkaa olemasta tuottoisa sijoituskohde.

Kaikkien korulauseiden takaa käy ilmi, että EKP:n viimekätisenä tarkoituksena on hillitä palkkojen ja kustannusten nousemista sekä taata yritysten ja pankkien voitot. Kyseessä on porvariston ja pankkiirien luokkataisteluorgaani.

EKP ei tee mitään, jos osakkeiden tai asuntojen hinta nousee, mutta on valmis sallimaan Välimeren massatyöttömyyden, etteivät kuluttajahinnat nouse. EKP:lle työttymyys yksi lysti. Itse asiassa työttömyys on vain hyvä juttu, koska työttömyys laskee inflaatiopaineita.

EKP on osoittanut olevansa valmis käyttämään absoluuttista valtaa ohi ja yli demokraattisesti valittujen hallitusten voidakseen pakottaa ne laskemaan palkkoja ja sosiaalietuja omissa maissaan. EKP tekee sen uhkaamalla koko rahajärjestelmän jäädyttämisellä ja romahduttamisella sekä EU-tuomioistuimella, kuten Kyproksen tapauksessa kävi ilmi.

Tätä on EKP:n toteuttama riippumaton ja johdonmukainen rahapolitiikka. Mitä tekemistä tällaisellä avoimella diktatuurilla on vakauden kanssa on vähintäänkin kyseenalaista.

7. Reinhartin ja Rogoffin opetus: velka-armahdus

Väittely eurokriisistä on jumiutunut väittelyyn elvytyksen ja leikkausten välillä. On kuitenkin erittäin huomionarvoisaa, että vaikka Reinhartin ja Rogoffin tutkimusta on käytetty leikkauspolitiikan tärkeimpinä oikeuttajina, Reinhart ja Rogoff eivät itse ole koskaan vaatineet pelkästään uusliberaalien rakenneuudistusten ja leikkauspolitiikan yhdistelmää.

Reinhart ja Rogoff puolustautuivat heitä kohtan esitettyä kritiikkiä vastaan New York Timesin mielipidesivulla 25.4. sanomalla, että he ovat alusti asti vaatineet myös velkojen uudelleenjärjestelyä ja velka-armahdusta:

“Ainoa keino tämän kierteen katkaisemiseksi on dramaattinen velkojen alaskirjaus. […]

Merkittävät velkojen uudelleenjärjestelyt ja alaskirjaukset ovat aina olleet ehdotuksemme ydin Euroopan unionin periferiamaiden osalta ja näyttää epätodennäköiseltä, että rakenteellisten uudistusten ja leikkauspolitiikan kombinaatio toimisi.”

Tarinan opetus on, että maailma on niin sekaisin, että kyseenalaisesta tutkimusetiikasta huolimatta tässä henkisessä taantumassa on järkevämpää kuunnella Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin politiikkasuosituksia kuin Elina Lepomäen ja Björn Wahlroosin viitoittamaa tietä.

Talouskuria voidaan tietysti panna toimeen, mutta talouskuri ei takaa yhteiskunnallista vakautta tai taloudellista kehitystä. Tämä on fakta, jonka viimeistään Nicolae Ceausescun teloituksen jälkeen olisi pitänyt olla kaikkien eurooppalaisten päättäjien mielissä.

Miika Kabata
Antti Ronkainen

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *